Talvisota

”Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin”. 12 vuotiaan sotakokemuksia.
Kerttu Waselius.

Oli vuosi 1939. Eräänä myöhäissyksyn päivänä lensi harmaita suuria lentokoneita taivaalla. Emme tieneet, että ne olivat venäläisiä pommikoneita. Vilkutimme niille, kun niin alhaalla lentelivät. Hetken kuluttua alkoi ensimäinen ilmapommitus Viipurissa. Maa vavahteli ja ikkunat rasahtelivat. Koneet tekivät kierroksen kotikylämme yläpuolella ja palasivat taas kaupunkiin päin pommilastiaan keventämään, verta, tulta, ja kuolemaa kylväen.

Havaitsimme nyt koneissa punaiset tähdet. Aloimme vähitellen käsittää, että sota oli syttynyt, vaikka emme sittenkään osanneet oikein todeksi koko meininkiä ymmärtää.

Laskimme koneet. Niitä oli 13 kaupunkia pommittamassa. Ilmatorjuntatykit ampuivat savuhattaroita taivaalle, mutta emme nähneet yhdenkään koneen putoavan. Jostakin rannikolta päin kuului -huuu …-huuu…-huuu…. Se oli hälytyssireenin ääni. Vasta nyt muistimme sen, että tuon merkiannon kuultuanne on kiireesti etsittävä sopivaa pommisuojaa.

Pommitukset jatkuivat Viipurissa. Ilmatorjuntatykin olivat miltei joka päivä käytössä. Erikoisesti muistan kerran, kun vihollisen koneita lenteli matalalla länteen päin. Suomalainen ketterä ja nopealiikkeinen hävittäjäkone lähti pelottomasti takaajoon. Nousi niskanpäälle ja alkoi tulittaa konekivärillä raskasliikkeistä pommikonetta sillä seurauksella, että se syttyi palamaan ja syöksyt alas maahan tulisoihtuna. Se oli todellinen sankari teko ja me iloitsimme katselessamme sitä näytelmää ladon seinustalta.

Meni joulu ja tammikuu sodan kehitystä seuratessa. Suuret laivueet, satoja viholliskoneita lensi korkealla, kuin kiiltävät linnut jyristen sisä – Suomeen päin ja vähän myöhemmin tyhjinä vähän vähääänisempinä takaisin palailivat.

Tuli sitten helmikuu. Rintamalinjat Kannaksella olivat murtuneet ja sotatoimet olivat nopeasti lähestymässä rauhallista kylää. Hävittäjäkoneet alkoivat olla nyt ainaisena riesana. Ne lentelivät alhaalla vähän kattojen yläpuolella ja tulivat niin nopeasti, ettei niiden ääntäkään ehtinyt kuulla. Jos jossakin näkivät liikettä, niin heti ampuivat konekiväreillä. Askareet, jotka vaativat ulkona liikkumista, pyrittiin tekemään pimeän aikana. Taloja ei voinut lämmittää päivällä, ei edes ruokaa laittaa. Savupiipusta nouseva savu olisi ollut vihollislentäjien pommilastien osoitteena.

Sota vain tuntui kiihtyvän. Rumputuli vain koveni Kannaksella. Summa oli murtunut. Rintama oli siirtynyt lähemäksi meitä.
Oli sunnuntai helmikuun 18 päivä 1940. Aamustapäivin lentokoneet pommittivat Nurmin rautatieasemaa ja sen lähiseutua. Hävittäjät olivat suojaamassa pommikoneita. Kun yksi laivue meni ohi ja pudotti lastinsa, niin sitä seurasi heti toinen. Hävittäjät kierelivät Nurmin taivaalla koko ajan. Vehnämylly syttyi tuleen ja muutamia muita rakenuksia. Mutta ei noita tulipaloja ollut asiaa kenenkään mennä samuttamaan. Jos hävittäjät näkivät vähänkin liikettä jossakin, niin heti ne syöksyivät sinne ja ruuttasivat konekivärillä.

Illansuussa samana päivänä tuli tieto, että nyt on kylä tyhjenettävä vanhuksista, lapsista ja kaikista sellaisista asukkaista, joiden oleskelu ei ole välttämätön, vain karja ja niiden hoitajat saavat jäädä. Lähdön järjestelyyn annettiin aikaa vain pari tuntia. Mukaan ei saanut ottaa mitään muuta, kun minkä käsissä voi kantaa. Kello 19 pitää olla Nurmin asemalla.
Oli vaikeata päättää mitä otetaan, mitä jätetään. Joku oli tehnyt kangaspussin. Sitä piteli kaulan ympäri kiertävä kanttinauha. Pussissa oli rahojen lisäksi talon lainhuudatuspaperit. Myöhemmin ajateltiin, että olisipa tuossa pussissa niiden tilalla voineet olla vuosikymmenien aikana kertyneet valokuvat.

Matka Nurmin asemalle 5 kilometriä oli jollakin lailla kammottava. Idässä näkyi kaksi suurta tulipaloa, jotka punasivat taivaan. Taas kuului pommikoneiden äänet, ja mielikuvitus näki jokaisen taivaantähdenkin pommikoneiden valoina. Oli kylmä, tosikova pakkasyö, 40´c, ja kirkas kuutamo. Mielen täytti tunne siitä, että jotain kauheaa, ennen kokematonta, on tapahtumassa ja, että mikään ei voi pelastaa kaikkia meitä joutumasta yhä suurempaan onnettomuuteen, jonka muodoista kellään ei ollut käsitystä.

Oudoin mielin sitä matkaa tehtiin, istutiin reessä eikä puhekaan luistanut. Äiti oli jäänyt karjanhoitajaksi kotiin ja me lapset 16-, 12-, ja 8- vuotiaat olimme joutuneet lähtemään. Naapurin isäntä, joka meitä junalle kyyditsi tuntui hänkin niin oudon vieraalta nyt.

Kaikki oli kuin unennäköä, ei sitä jaksanut todeksi käsittää. Yön selkään, kylmässä hirvittävässä pakkasessa, lämpimästä kodista kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Nurmin asemalle oli kokoontunut paljon kansaa. Ilmavaaran vuoksi koetettiin ohjailla kaikki pois asemarakenuksesta lähitaloihin ja myös kansakoululle, joka oli vähän matkaa asemalta, sekin radan varressa.

Saattajien hevoset olivat puissa kiinni läheisessä metsässä. Ulkona oli niin kylmää. Luontokappalleetkin joutuivat kärsimään kanssamme yhteisessä kohtalossa.

Tilanne oli sekava. Junan tulosta ei ollut tietoa. Viipurista päin sen piti tulla, jonka piti lastauksen jälkeen viedä evakoituja eteenpäin, mutta ei sitä vaan kuulunut vaikka olimme odottaneet monta tuntia.

Vähän myöhemin annetiin ilmahälytys ja siinä samassa jo alkoivat pommit paukkua. Kivet ja jäätyneen maan multalohkareet roiskuivat seiniin. Rakenukset huojuivat ja ryskivät. Pakokauhu oli kuvaamaton.

Muutaman sadanmetrin päässä oli tuhoutunut asemarakennus. Tavarajuna, joka seisoi asemalla oli lähtenyt pommituksen aikana peruttamaan ja kun samanaikaisesti tuli tavarajuna vastaan niin ne ajoivat yhteen. Kaksi tavaravaunua kaatui radalle ja niin oli rata poikki.

Läheisellä kansakoululla, josta mekin olimme saaneet pakkaselta suojan, oli sekin tupaten täynnä lähtöä odottavia ihmisiä. Pommitus tuli. Pommi putosi pihalle ja vaurioitti etuseinän pahoin. Monia kymmeniä kuoli ja haavoittui siitä joukostamme. Kun pommin täräyksestä ullakolla olleet tiivisteet pölysivät, luulimme rakenuksen syttyneen palamaan. Syntyi hetkeksi hirvittävä pakokauhu, mutta joku huusi ettei ole palamisen vaaraa. 8-vuotias veljemme oli kadoksissa.Etsimme häntä kauan aikaa veristen ruumiiden ja valittavien haavoittuneiden joukosta.
Vihdoi löysimme itkevän pojan vahtisotilaan sylistä.

Pommituksen loputtua tuli tieto: Rata on särkynyt, kaikki liikenne sekaisin, juna ei tänäyönä lähde, kaikkien pitää hajaantua. Oli tehtävä ratkaisu mihin lähteä. Monet lähtivät kohti Vainikkalan asemaa toivoen päästä sieltä junaan. Paljon oli jalankulkijoita myös valinnut sen saman suunnan. Toiset vetivät vähäisiä tavaroitaan kelkassa perässään. Jokaisella oli kantamuksia käsisään, joku nainen kantoi lastakin sylissään. Siinä oli karjalaisten evakkotie karmeimmillaan.

Toiset lähtivät Nurmin asemalta takaisin kotiin odottelemaan rauhallisempaa aikaa. Niin mekin teimme. Ajelimme taas yhtä vaitelijaina kuin tullessammekin takaisin kotia kohti aamuyön tunteina lasikirkaassa kuutamossa.

Äiti otti liikuttuneen iloisena meidät vastaan. Olimmehan säilyneet hengissä. Osa ottamistamme tärkeistä tavaroista oli kadonnut. Lumilakana kääröjä avatessa putosi tuvan lattialle pala ihmisen otsaluuta, jossa oli harmaita hiuksia. Uudet huopatöppöset olivat oudosti punertavat. Ne olivat ihmisten verestä tahraantuneet.
Sota oli koskettanut läheltä meitä. Liianläheltä, että mikään ruoka olisi kelvannut pariin päivään. Kaikkea mitä suuhun panit oli outo kuin veren maku. Sodalla on aina monenlaiset kasvot ja monenlaiset ilmeet.

”Murhetta laulu soi Karjalan lasten.
Karjalan kunnail´ ol´synkeä yö.
Rukous kohoo vain taivasta vasten,
älä Herra näin raskaasti lyö”